voi ihanuus!

Mitä tähän voi muuta sanoa? Siellä se pikkuinen polski ja möyri <3

Lisää kerron myöhemmin. Tänään on ollut ihana päivä <3

Kaksi yötä ultraan on...

Juu ja laskin aivan itse.
Eilen tuli sitten se 12 rv täyteen ja tänään on siis 12+1. Niin se aika vaan matelee eteenpäin.. Toisaalta ollaan kauhean pitkällä jo, mut toisaalta kohta kulunu kolme viikkoa siitä kun nähnyt että mahassa todella on elämää ja tää aika nt-ultraa odotellessa menee tooodella hitaasti.

Tyhmästi mulla on huomenna työpaikan virkistyspäivä ja mennään syömään & leffaan. Pitäisi siis vielä siellä siviilivaatteissa pitää masu piilossa. Voi hitto ku olis toistepäin, et vois jo antaa ihmisren sitten ihmetellä sitä kasvavaa kumpua. Mut ei viitti, kun varmuus tulee vasta seuraavana päivänä. Hohhoijjaa!!

Vointi on ollut edelliseen pariin kuukauteen verrattuna tosi reipas ja hyvä. Nyt sitä vasta jälkeenpäin huomaa, kuinka kuolemanväsynyt oli! Koko siis kahdennentoista viikon olo ollut tosi normaali, mikä kanssa vähän epäilyttää... Jänskää on!

Ihan varma olen että jos siellä kunnossa ollaan, niin tyttö on tulossa. Ja tytölle on nimikin jo mietittynä :) Ei nyt ihan satavarmaa tosta nimestä, mut kumminkin...

Mutta nyt vaan odotellaan tuota perjantai aamua jännityksellä. Varmaan kirjoittelen tänne sitten viikonloppuna viimeistään uutiset!

Jos kaikki on kunnossa, ajattelin myös tehdä postauksen mun muuttuvasta kehosta. Siihen koittaisin saada kuvia, miltä olen aiemmin näyttänyt ja miltä nyt viime viikkoina. On kuulkaas sikspäkki kadonnut!!

Kuulemisiin! :)

Oireetonta oloa...

Taas tuntuu pitkästä aikaa sille, ettei olis raskaana ollenkaan. Pahoinvointi ja väsymys hellittäneet aija lailla. Alavatsan pieni pömpötys ja nännien arkuus on ainut mikä muistuttaa...

Huoh. Ultraan on yli viikko aikaa.

Kyllähän tässä kohtaa jo saakin pahoinvointi ja väsymys alkaa hellittämään, tänäänhän tuli jo 11 viikkoa täyteen. Mutta olo on vaan niin epätodellinen... Ei vaan oo yhtään sellanen raskaana -olo.

Tunteiden aallokossa

Nyt on menossa 10+3 ja nt-ultra on kahden viikon päästä. Pahoinvointi ja väsymys eivät ole juurikaan helpottaneet, ja välillä on ollut aika kurjia päiviä. Myös mies oli pois tällä kertaa maanantaista perjantaihin, ja olo on ollut välillä yksinäinen. Tekemistä kyllä olisi, ellen olisi vuorotyössä - tuntuu etten viime aikoina muuta oo tehnytkään kuin sinnitellyt iltavuorossa ja koomannut kotona. Koiran kanssa oon jaksanu jonkun verran lenkkeillä ja la & su pitäs raahautua taas salille. Ihan kyllä mukavaa, kun on murun kanssa yhteinen harrastus :)

Raskaus on aiheuttanut viime viikkoina hyvin ristiriitaisia tunteita. Sellaisiakin, joita kai kutsutaan raskauden "kielletyiksi tunteiksi". Tämä on todella nimenomaan ristiriitaista... Toivoin tätä raskautta salaa kovasti, ja koko ajan jännitän ja olen jännittänyt, että onko tuolla pienellä olennolla kaikki hyvin. Ultrissa käydessä oma sydän tykyttää jännityksestä, ja pienen sykkeen näkeminen ruudulla on tuonut hymyn huulille.
Kuitenkin viime aikoina olen todella paljon miettinyt sitä, miten osaan tälle pienelle ihmisen alulle sitten olla äiti.
Mitä jos en osaakkaan rakastaa? Mitä jos en osaa pitää huolta? Jos sidettä minun ja hänen välille ei synny?? Mitä, jos olen liian itsekäs ihminen äidiksi?
Sen tiedän, että tätä päätöstä emme ehtineet harkita, emmekä tätä pientä hartaasti odottaa ja toivoa, kuten monet joutuvat pitkäänkin. Tiedän kyllä, että haluan elämääni lapsia, mutta olisiko pitänyt olla vielä kahdestaan?

Nyt näitä on myöhäistä miettiä. Raskauden keskeyttämistä en hyväksy eikä sellainen ajatus ole koskaan ollut vaihtoehto. Ei olisi missään tilanteessa minulle.

Mutta nämä ovat vain ajatuksia, jotka välillä yrittävät tehdä tässä pääkopassa pesää. Lähetän ne lentoon, jonnekkin kauas pois. Jos jotain toivon, hartaasti ja sydämestä, niin sitä että meidän ihmeellisellä elämän alulla on kaikki hyvin. Että hän saisi syntyä terveenä. Tai millaisena hänet sitten vain tänne lähetetäänkin. Että hän saisi olla onnellinen.
Ja rakastettu. Kyllä hän on rakastettu jo nyt, vaikka äiti välillä miettiikin, miten osaa sen näyttää ja osoittaa...
Uskon kuitenkin, että kasvan tässä matkan varrella, rakastamaan yhä vahvemmin. Niin hänen isänsäkin kasvaa. Odotan, että saisin nähdä hänen pienet kasvonsa ruudulta, laskea ihmeelliset sormet ja varpaat. Tuntea ensimmäiset liikkeet ja nauraa kun maha jo tutisee potkuista. Yhdessä rakkaan kanssa <3

Rakas Taivaan Isä, opeta minua rakastamaan tätä lasta, ja olemaan hyvä äiti! Siunaa ja suojele häntä tuolla minun sisälläni ja täällä maailmassa kun hän saapuu! <3

10+0 :)

Kirjotin tänne pitkän postauksen torstaina, jonka sit puhelimeni heitti bittiavaruuteen. En siis viitsi nyt pitkästi kirjottaa, jos kuitenkin katoaa.
Kuulumisia:

- Neuvolassa meni hyvin. Ultrattiin, ja pikkuisen syke näkyi silloin edelleen <3
- Meillä oli kiva viikonloppu, yhtään kertaa ei tullut kiukuteltua rakkaalle, mikä on tältä hormoonihirviöltä hyvin. Nyt taas jo kova ikävä :'(
- Olen salilla nyt päässy käymään reilu viikon ajan ja kohta pitäs tästä raahautua sinne taas. Koitan tehä sellasia liikkeitä jotka kuormittaa sopivasti, kuitenkin aika perusliike linjalla.. Tänään mm. askelkyykkyä :o On tuntunu olo terveeltä!
- Lenkkeillä jaksan reipasta kävelyä silti vaan n. 45min kerrallaan, sit tulee jo heikotus :o Johtunee kasvaneesta verimäärästä kehossa.
- Sit hauska juttu: mun maha on ihan jäätävä :D
Oon koittanu sitä peittää ja piilotella, mut rakkaan ja läheisten kanssa oon sitä nauranut. Mulla on ilmeisesti eteenpäin kallistunut kohtu, ja kun muuten oon suht hoikka niin erottuu kyllä NIIN selvästi! En osaa näköjään kuvaa siitä puhelimella lisätä, höh.
- Etomista on aamupäivisin edelleen välillä, joskus vähemmän mut esim eilen oli ihan kunnon olot töissä :/ Oon kuitenkin päässyt vähällä kun en oo joutunut kertaakaan oksentaa tai muuta!

Sellasta tänne, lyhyesti! Nyt alkamassa jo rv 11! Kyllä menee nopeesti aika. Nt- ultra on 25. päivä, siihen saakka täytyy vielä koittaa pitää maha piilossa! Tosin miehen mukaan se oli niin pystyssä sunnuntaina salilla, ettei mun muka löysä paita sitä saanut piiloon yhtään. Hah, aika huvittavaa! Saapahan ihmiset ihmetellä... Meidän salilla kun kaikki tuntee toisensa... Mut nyt sinne salille siis taas!

Meistä ja raskaudesta :)

Kuten tätä blogia perustaessa kirjoitin, olen vauvakuumetta potenut tässä viime aikoina taas, ja salaa toivonut että raskaus alkaisi, vaikka sellaista ei ole miehen kanssa suunniteltukaan. Minulla vauvakuumeilu liittyy vahvasti elämäntilanteeseen, eli jos koen että olen turvallisessa parisuhteessa, niin biologinen kello alkaa tikittämään. Kun taas esim edellisessä suhteessa alkoi tulla ongelmia, vauvakuumeilut katosi täysin pitkäksi aikaa ja joskus mietinkin, ettei niin välttämättä haittaisi jos en saisi lapsia koskaan. Kyllä se mieli niin vaan muuttuu... Oman kehon ihannoiminen ja muokkaaminen, sekä voimailuun liittyvät tavoitteet siirtyy taka-alalle kun alkaa miettimään taas tosissaan perheen perustamista ja tulevaisuutta sen kautta.

Ensin vähän taustaa, miten näin pääsi käymään, kun en nyt muista mitä ekaan postaukseen mahdoin kirjoittaa...
Tutustuttiin miehen kanssa vasta todella vähän aikaa sitten... Moni onkin kauhulla sivusta katsonut, miten ekasta reffaamisesta lähtien ollaan vietetty kaikki vapaa-aika yhdessä ja muutettu saman katon alle. Mun edellinen vakava suhde oli päättynyt puoli vuotta sitten ja olin siinä välissä ehtinyt yhden työkaverinkin kanssa pari kuukautta seurustelemaan (tämä suhde oli täysi katastrofi, onneksi loppui). Mieheni otti muhun yhteyttä kun samoilla kylillä asutaan, oli muhun salilla silmänsä iskenyt :) Minäkin olin häntä vähän salaa kuolannut :D Mutta en tiennyt että hänenkin pitkä parisuhde oli loppunut samoihin aikoihin kuin meillä.
Heti alusta alkaen hän oli turvallinen ja kotoisa ihminen, sellainen että kun sinne kainaloon lopulta ujostelujen jälkeen pääsi, niin tuntui kuin olisi kotiin tullut. Molemmista tuntui samalta. Alussa oli vähän ongelma kun ollaan molemmat tuollaisessa tilanteessa aika ujoja ja mieheni oli alussa tosi hiljainen mun kanssa, tuntui että joutui itse rikkomaan jäätä ja keksimään juttua. Se ei kuitenkaan multakaan tule ihan luonnostaan.  Onneksi vähitellen hän avautui ja oli oma itsensä :)
Kummastakin meistä tuntui alusta, ihan ekoista päivistä saakka, että tää on tässä. Mitään ei tarvitse enää hakea, eikä ole tarvinnut sen jälkeen. Olen saanut hänen perheensä kautta kokonaisen uuden perheen itsekin, mikä on aivan ihanaa <3
Ollaan myös todella samanlaisia ihmisiä. Tää on mun mielestä tosi hyvä, koska edellisessä suhteessa toinen osapuoli jäi mun vahvan luonteeni jalkoihin. Me pistetään kumpikin tarpeen tullen kova kovaa vastaan ;)

Muutin mieheni tykö jo alle kuukauden jälkeen :D Muutto tapahtui oikeastaan olosuhteiden pakosta kun uuteen vuokrakämppääni tuli vesivahinko. Oli vain luonnollista majoittua hänen luo ensin, mutta ei sen ollut ainakaan mun päässäni tarkoitus olla heti pysyvää. Niin se vaan kuitenkin loksahti arki paikoilleen ja jäin. Ei tarvinnut muuttaa tohon viereiseen isompaan kaupunkiin täältä sittenkään :) Vieläkin olen kiitollinen että rakkaani oli niin avarakatseinen ja luottavainen, että otti mut ja koirani luokseen asumaan, ei edes asiaa miettinyt yhtään.

Noniin, sittenpä päästäänkin tähän raskaus-aiheeseen. Itse olen elämässäni e-pillereitä käyttänyt ehkä 2kk, ja tämän kokemuksen perusteella vannon, että hormonaalista ehkäisyä - ei koskaan enää. Olisin sitten varmaan vaikka onnellisempi kymmenen lapsen äitinä kuin hormoonihirviönä. En edes missään määrin harkitse asiaa. Joku mies jos käyttää hormooneja ns. laittomina lisäravinteina niin sitä pidetään hirveänä ja vaarallisena asiana. Naiset sitten taas syytävät kehonsa täyteen sinne kuulumattomia hormooneja ja lääkäreiden mielestä se on jopa suositeltavaa. Kaikista terveysriskeistä huolimatta!!! Sori, saarna.
Jeps, ja mieheni sitten ei tykkää tästä kumin käytöstä erityisemmin, kuten en kyllä minäkään. Mulla on tosi säännöllinen kuukautiskierto, ja tarkoitus oli ehkäistä ihan luomusti keskeytetyllä, aina kriittisinä aikoina. Molemmat kyllä siis alusta alkaen tiedettiin miten tässä saattaa käydä, ja olin kyllä painottanut että jos raskaaksi tulisin, niin ikimaailmassa en voisi aborttia ajatellakkaan. Mutta vähän sillä ajatuksella mentiin, että sitten vaan eletään tilanteen mukaan :) No, parin kuukauden jälkeen jo asia vähän kuin unohtui ja sille raskaaksitulemis asialle lähinnä hihiteltiin. Kumpikin tais sitä tosiaan salaa toivoa. Joten kun positiivisen testin tein, niin kumpikin oli ensi järkytyksen jälkeen asiasta iloinen ja toivoi, että varhaisultrassa olisi kaikki pienellä hyvin. Kuten sitten tähän asti ollutkin :)

Kyllä nämä raskaushormoonit silti saa mielen horjumaan vähän väliä. Mieheni on tämänhetkisessä työssään aina maanantai aamusta torstai iltaan toisessa kaupungissa, joka luo suhteelle paaaaljon paineita. Välillä on niin yksinäinen ja suorastaan masentunut olo viikolla. Mietin, että miten tällaisena hajamielisenä, huolettomana luonteena pärjään vauvan kanssa kotona ilman kaaosta. Pelkään, etten saa kotia pidettyä siistinä. Pelkään, että vauva valvottaa niin että olen hermorauniona. Pelkään, että en osaakkaan rakastaa ja hoitaa lastani. En ole nimittäin vauvojen kanssa oikein ollut tekemisissä, lasten kanssa muuten kyllä paljon. Pelkään sitäkin, että olen liian itsekäs ihminen elääkseni toisen olennon tarpeiden mukaan. Vapauden menetystä.
Pelot tuntuvat kurjilta ja syyllistän itseäni niistä. Minunhan pitäisi iloita tästä raskaudesta ja rakastaa tätä pientä elämän alkua sisälläni. Raskaus vain tuntuu, varmaan tuon parin vuoden takaisen keskenmenon takia vieläkin niin epätodelliselta ajatukselta... En uskalla rakastaa häntä vielä, kun pelkään sitäkin että hänet kuitenkin menetän :(

Vaikka sydämessä tiedän, että rakastan minä. Mieheni ei aiheesta vieläkään paljon osaa puhua, mutta tiedän että rakastaa hänkin. Tätä ihmettä, jota ei vielä millään osaa käsittää. Vaikka välillä ajatus käy mielessäni, että olenko minä valmis... Ollaanko me valmiita... Jos tämä kesken menisi, surisin kovasti. Pettyisin.

Tänään (kello on neljä aamuyöstä kun tätä yövuorossa kirjoitan) on jännittävä päivä. Mulla on eka neuvola. Pyydän, että ihan alkuun voitaisiin ultrata, onko pienellä siellä vielä kaikki hyvin. Nyt on kriittinen yhdeksäs viikko ohi, ja siksi niin kovin jännitän onko hän viikosta selvinnyt. (Viikolla yhdeksän tapahtuu jostain syystä paljon keskenmenoja.)
Tänään on siis viikkoja jo 9+2, ja aika on mennyt hirveän nopeasti! Enää muutama viikko, niin uskallan jo iloita! <3

Taas ihmettelen, jos joku tämänkin romaanin jaksaa lukea :D Mutta tämä kirjoittaminen on mulle itselle terapeuttista, kun pää on tässä elämäntilanteessa ihan sekaisin. Vähän saa laitettua nuppia järjestykseen tätä kautta :)

Kuka on Karoliina

Lupasin kertoa vähän enemmän itsestäni. Hankala homma, olen vähän sellainen että kun saan hanat auki niin tekstistä ei tule loppua ollenkaan. Joten jospa - vaikka minua ei ole kukaan haastanut - kertoisin sen 11 faktaa itsestäni näin alkuun. :)

1. Olen käynyt lukion hyvin arvosanoin ja hiukan "vasemmalla kädellä", mutta minulla on kuitenkin paperit joilla voisi hakea opiskelemaan vaikka yliopistoon. Joskaan ei nyt mihinkään lääkikseen :D Tästä huolimatta en ole suorittanut yhtään koulutusta loppuun, vaan opiskellut vuoden toimintaterapiaa sekä vuoden lähihoitajakoulussa.

2. Olen tehnyt hoitotyötä vammaisalalla lähinnä autistien parissa n. 8 vuotta ja viihtynyt erittäin hyvin!

3. Minulla itselläni on psykologin toteamana todennäköisesti ADD (attention defict disorder) eli tarkkaavaisuuden suuntaamisen häiriö. (Tutkimuksia ei suoritettu virallisesti loppuun, koska koin että minulle itselle riittää tieto siitä, mikä minua "vaivaa".) Tämä selittänee monta asiaa lapsuudestani sekä opiskeluajoistani - mm. iänikuiset nukahtamisvaikeudet, koulukiusaaminen ja itsensä tunteminen ulkopuoliseksi ryhmässä, hajamielisyys arjessa, opintojen ja muiden asioiden keskenjääminen...

4. Olen löytänyt liikunnan ilon vasta reilu parikymppisenä, vaikka en olekkaan ollut nk. liikkumaton lapsi (meillähän ei ollut lapsuudessani edes telkkaria). Tämä on kohentanut itsetuntoani, itsetuntemustani ja tietenkin kuntoani todella paljon :) Olen löytänyt salilta kanavan purkaa sitä sisua jota minusta luonnostaan löytyy.

5. Minua on aina pidetty voimakastahtoisena ja minulla on voimakkaat mielipiteet asioista. Tämä jää harvoin muille epäselväksi, mutta iän myötä olen paljon pehmentynyt ja oppinut kuuntelemaan ja harkitsemaan muiden mielipiteitä enemmän, sensijaan että paukutan omat ajatukseni aina esille ja pidän niitä totuutena. Tässä olen ylpeä itsestäni - olen kasvanut ihmisenä vuosien varrella, kuitenkaan menettämättä omaa itseäni :)

6. Olen seurustellut ensimmäisen kerran vakavasti vasta 23-vuotiaana. Tähän mennessä minulla oli ollut vain muutaman kuukauden kestäneitä seurustelusuhteita ja niitäkin vain muutama. Olinkin tähän asti vakuuttunut siitä, että minua ei pysty kukaan rakastamaan.

7. Ensimmäinen vakava parisuhteeni kesti sekin vain 2,5 vuotta, mutta se muutti käsitykseni - minua pystyy siis sittenkin joku rakastamaan ja minä osaan elää parisuhteessa. Me vain emme olleet oikeita toisillemme, mutta suhde hioi ja opetti minua paljon. Välimme ovat edelleen hyvät ja muistelen tätä yhdessäoloaikaa pelkästään hyvällä.

8. Tämän jälkeen en olekkaan sinkkuna ollut montaa viikkoa, enkä sinkkuaikoja kaipaakkaan! Uskon, että olen löytänyt elämäni miehen ja kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Ne loksahtelut vain tuottavat välillä kipuja...
Edelleen minusta, entisestä usein hyljeksitystä tytöstä, tuntuu uskomattomalta, että en joudukkaan viettämään loppuelämääni yksin. Minusta rumasta ankanpoikasesta kasvoi nainen, joka ihme kyllä jopa herättää ihailua vastakkaisessa sukupuolessa. Kertokaapa se 12-vuotiaalle Karoliinalle.

9. Olen kolmesta sisaruksesta nuorin, ja ikäeroa minulla onkin vanhempiin sisaruksiin reilusti, 10 ja 13 vuotta. Varsinkin siskon kanssa olen erittäin läheinen. Välimatkasta johtuen näemme hieman liian harvoin, mutta siskon kanssa keskusteleminen on terapiaa minulle. Hän on niin samanlainen luonteeltaan kuin minä ja yleensä ymmärtää kaikki ajatukseni ja ongelmani. Otamme myös yhteen välillä kipeästi, koska olemme molemmat niin voimakkaita persoonia.

10. Olen täti viidelle lapselle, joista kaksi on adoptoituja. Näistä kahdesta toinen on minulle erityinen, vaikka näin ei saisi tietysti olla. Häntä vain niin hartaasti toivottiin ja odotettiin, ja kun hän viimein saapui, hän täytti ihanasti kaikki toiveet ja haaveet joita meillä hänestä oli. Rakastan tätä lasta aivan suunnattomasti ja toivoisin että osasin sen hänelle myös paremmin näyttää. Kiitän hänestä, sekä pikkuveljestään rakastavaa Taivaan Isää, joka heidät siskolleni johdatti :)

11. Äskeisen aasinsillan kautta, perheeni on kristitty. Olen onnellinen siitä, että vanhempani, isovanhempani, siskoni sekä veljeni perheet ovat kaikki uskovia ja lapset saavat kasvaa luottaen rakastavaan Jumalaan, kuten minäkin sain.
Itse olen kuitenkin aina ollut oman tieni kulkija ja perheen hmm sanoisinko hieman musta lammas. Mutta uskon ja luotan, että Jumala rakastaa mustaakin lammasta.
Ainakaan ei voi sanoa että olisin naiivi ja kapeakatseinen, sillä olen kristillisestä kasvatuksestani huolimatta viettänyt aika huoletonta elämää ja tehnyt paljon virheitä. Alkoholin käyttöön en suhtaudu tuomitsevasti (kuten eivät onneksi sisaruksenikaan), mutta sitä on tullut elämässä käytettyä varsin epäkristillisellä tavalla. Heh... Suoraan sanottuna, en edelleenkään varmaan sylkisi kuppiin, ellei tätä raskautta olisi. Tosin käyn viihteellä harvoin, n. 3-5 krt vuodessa. 
Maailmankatsomukseni ja suhtautumiseni elämänkumppaniin on kuitenkin kristillinen. En ala seurustelemaan muuten vaan, vaan sillä ajatuksella, että meidän on tarkoitus olla yhdessä. Toisen ihmisen hylkääminen on synti, koska siinä satuttaa toista.
Kaikki huoleni, sairauteni ja rakkaani asiat tuon Jumalan eteen, vaikka rakkaani ei olekkaan uskossa. Ei hän myöskään Jumalaa kiellä. Toivon, että molemmat löytäisimme sydämeen todellisen uskon - joskus tuntuu, että sitä on itselläkin enää niin vähän.

Huh, jaksoikohan kukaan tätä lukea. No jos ei jaksanut niin ei se mitään, kuluipahan minulla pitkästä yövuorosta tovi tätä kirjoitellessa. :)