Tunteiden aallokossa

Nyt on menossa 10+3 ja nt-ultra on kahden viikon päästä. Pahoinvointi ja väsymys eivät ole juurikaan helpottaneet, ja välillä on ollut aika kurjia päiviä. Myös mies oli pois tällä kertaa maanantaista perjantaihin, ja olo on ollut välillä yksinäinen. Tekemistä kyllä olisi, ellen olisi vuorotyössä - tuntuu etten viime aikoina muuta oo tehnytkään kuin sinnitellyt iltavuorossa ja koomannut kotona. Koiran kanssa oon jaksanu jonkun verran lenkkeillä ja la & su pitäs raahautua taas salille. Ihan kyllä mukavaa, kun on murun kanssa yhteinen harrastus :)

Raskaus on aiheuttanut viime viikkoina hyvin ristiriitaisia tunteita. Sellaisiakin, joita kai kutsutaan raskauden "kielletyiksi tunteiksi". Tämä on todella nimenomaan ristiriitaista... Toivoin tätä raskautta salaa kovasti, ja koko ajan jännitän ja olen jännittänyt, että onko tuolla pienellä olennolla kaikki hyvin. Ultrissa käydessä oma sydän tykyttää jännityksestä, ja pienen sykkeen näkeminen ruudulla on tuonut hymyn huulille.
Kuitenkin viime aikoina olen todella paljon miettinyt sitä, miten osaan tälle pienelle ihmisen alulle sitten olla äiti.
Mitä jos en osaakkaan rakastaa? Mitä jos en osaa pitää huolta? Jos sidettä minun ja hänen välille ei synny?? Mitä, jos olen liian itsekäs ihminen äidiksi?
Sen tiedän, että tätä päätöstä emme ehtineet harkita, emmekä tätä pientä hartaasti odottaa ja toivoa, kuten monet joutuvat pitkäänkin. Tiedän kyllä, että haluan elämääni lapsia, mutta olisiko pitänyt olla vielä kahdestaan?

Nyt näitä on myöhäistä miettiä. Raskauden keskeyttämistä en hyväksy eikä sellainen ajatus ole koskaan ollut vaihtoehto. Ei olisi missään tilanteessa minulle.

Mutta nämä ovat vain ajatuksia, jotka välillä yrittävät tehdä tässä pääkopassa pesää. Lähetän ne lentoon, jonnekkin kauas pois. Jos jotain toivon, hartaasti ja sydämestä, niin sitä että meidän ihmeellisellä elämän alulla on kaikki hyvin. Että hän saisi syntyä terveenä. Tai millaisena hänet sitten vain tänne lähetetäänkin. Että hän saisi olla onnellinen.
Ja rakastettu. Kyllä hän on rakastettu jo nyt, vaikka äiti välillä miettiikin, miten osaa sen näyttää ja osoittaa...
Uskon kuitenkin, että kasvan tässä matkan varrella, rakastamaan yhä vahvemmin. Niin hänen isänsäkin kasvaa. Odotan, että saisin nähdä hänen pienet kasvonsa ruudulta, laskea ihmeelliset sormet ja varpaat. Tuntea ensimmäiset liikkeet ja nauraa kun maha jo tutisee potkuista. Yhdessä rakkaan kanssa <3

Rakas Taivaan Isä, opeta minua rakastamaan tätä lasta, ja olemaan hyvä äiti! Siunaa ja suojele häntä tuolla minun sisälläni ja täällä maailmassa kun hän saapuu! <3