2. Neuvolakäynti

Neuvolassa meni kaikki hyvin. Aluksi kävin antamassa pissanäytteen, joka oli puhdas. Hoitaja kyseli kuulumiset ja jotain turhaa siinä taas jutusteltiin. En oikeen tykkää meidän neuvolatädistä, eikä vissiin moni muukaan. Se on sellanen vanha tantta jolla on aika vahvat mielipiteet kaikesta. Ikävintä on se, ettei hän kuuntele potilaitaan. Saattaa kysyä kysymyksen, eikä sitten viitsi kuunnella vastausta loppuun vaan keskeyttää siirtymällä seuraavaan asiaan. Ei siis tunnu olevan aidosti kiinnostunut. Vähän sellainen päällepäsmäri. Lääkäri oli tosi mukava. Ilmeisesti hän on kuitenkin jäämässä lomalle tai jotain, koska sanoi että me tavataan seuraavaksi vasta rv37. :o Harmi, koska hän oli aidosti kiinnostunut ja huomaavainen. Tutki mun kohdunkaulan, joka olikin aikamoinen toimenpide, koska mulla on ulkosynnyttimien vulvodynia ja kammoan tuollaisia toimenpiteitä. Hieno homma synnytystä ajatellen. :o Lopuksi kuunteli dobblerilla sydänäänet. Anturi ehti juuri ja juuri koskettaa ihoa, kun jo kuului reipas tykytys! Oli aika jännä, nauroin melkeen ääneen omille epäilyksilleni taas.

Piti anopin kanssa tänään mennä katsomaan sitä kehtoa, mutta koska löydettiin tarkemmin tutkimalla edullisempiakin vaihtoehtoja, päätettiin perua kaupat ja odottaa vastausta muualta. Käytiin kuitenkin kaupungissa asioilla ja lastentarvikeliikkeessä tutkimassa. Sekä lopuksi mun vanhemmilla kahvilla, anoppi tapas heidät eka kertaa! :D Appi onkin mun vanhemmat tavannut aiemmin. Mukavaa oli :)

Otin tänään masukuvan, jota en nyt sit osaa laittaa tähän kun pitäis olla joku Google+ sovellus puhelimessa. Enkä saa ladattua sitä kun siihen tarvis jonkun prkl salasanan jota en tiedä kun tää ei oo alunperin mun puhelin. Voi piip.
Mut sellaista tänne. Pientä hipsuttelua tuntunut vatsassa taas pitkin päivää :)

Huomenna neuvola!

Ja huomenna tulee 16 viikkoa täyteen. Jännittää aika tavalla neuvola. Mitä jos sykettä ei enää näykään? En tiedä miks mulla on taas tällainen pelko. Onneksi neuvola on jo 8:30 aamulla, niin ei tarvitse sitten loppupäivää jännittää.

Mikäli kaikki on vielä hyvin, mennään anopin kanssa katsomaan tori.fi kautta löytynyttä nättiä kehtoa päivällä. Mulla on kyllä niin ihana anoppila, että voi onnea sentään. Kaksi pikkusiskoakin sieltä löytyy isomman sisarusparven lisäksi, yhteensä 5 lasta. Pienemmät ovat 6- ja 10-vuotiaat. Mä ja Nekku ollaan aina tervetulleita, kun rakas on töissä. Huomennakin siellä taitaa mennä melkeen koko päivä. Hyvä kyllä senkin puolesta, kun anoppi on niin käytännönläheinen ihminen, että osaa mua neuvoa kaikissa hankinnoissa ja muuta. Lisäksi anoppi on melkeen valmis sairaanhoitaja ja perheen vanhin sisko (jolla la lähestyy) ensihoitaja. Joten kyllä on apukin lähellä jos tulee joku hätä.
Olen kyllä niin valtavan iloinen ja kiitollinen tästä uudesta perheestä, johon mut on otettu avosylin vastaan. :)

Nyt tarvis varmaan painella yöpuulle. Tuskin kyllä unta saan kun nukuin niin pitkään tänään, ja jännitän tuota aamua yksinään tuolla.
Sain äsken kyllä hyviä ja huonoja uutisia samassa paketissa... Tämän viikon jälkeen rakkaalla on edessä tod näk jonkun mittainen lomautus. Huonoa siinä on tietysti rahatilanteen muuttuminen. Onneksi on tulossa reilut veronpalautukset kummallekkin. Ihanaa on se, jos saan pitää rakkaani täällä kotona jonkun aikaa. Se on kyllä niin kertakaikkiaan luksusta <3

Mutta koitan kirjoitella neuvolakuulumisia huomenna!

Kropasta!

Meinasin vähän tehdä postausta siitä, miten mun keho on muuttunut raskauden myötä. Laitoin koneelle vähän ENNEN-kuvia, mutta JÄLKEEN-kuvia ei nyt ole, koska puhelimeni hajosi ja kaikki kuvat menivät sen mukana.. Nyt en yövuorossa turvonneella masulla jaksa alkaa kuvailemaan massua, koitan ryhdistäytyä asian suhteen jatkossa :)

Olen siis ollut kova treenaamaan salilla, ja vielä kesän alkaessa mulla oli cockerspanielin lisäksi saksanpaimenkoira, joka tarvitsi todella paljon lenkitystä. Lisäkiloja ei siis päässyt kertymään, vaikka olenkin aina ollut herkkusuu. Välillä söin terveellisemmin ja välillä herkuttelin enemmän, pidin kuitenkin huolen siitä että saan riittävästi proteiineja ja hyviä hiilareita. En ole treenannut ulkonäön takia vaan ollut aina enemmän kiinnostunut itseni ylittämisestä ja voiman kasvattamisesta, mutta välillä tuli otettua kuvaa siitäkin, mitä tuloksia treeni sai kropassa aikaan. Kyllä ulkonäkökin on ollut tärkeä asia, niinkään en ollut tarkka siitä paljonko rasvaa on kertynyt, vaan paljonko on lihasta tullut lisää... Vatsalihaksetkin kertoivat vaan voimasta keskikehossa, joka mulle meinaa parempia tuloksia kyykyssä, yms... Voima on siis mun juttu, vaikka en luonnostaan mikään voimanainen ehkä ole. Kaiken eteen on tehty helvetisti töitä :)

Nyt olen joutunut muuttamaan ajattelumaailmaa raskauden ajaksi ihan kokonaan. Ei näy ainakaan rentona seistessä yhtäkään vatsalihasta. Muutkaan lihakset eivät ole enää niin esillä, kun en saa enää syödyksi tarpeeksi proteiinia - on syötävä sitä mikä maistuu, kun välillä tuntuu ettei maistuisi oikeen mikään.

Mun kunto romahti raskauden alussa niin pohjalle, että salin lisäksi lenkkeilykin jäi jossain vaiheessa ihan kokonaan. Olo ei vaan ollut terve. Nyt yritän kuntoa kohottaa taas sen verran mitä pystyy ja jaksaa... Tällä hetkellä ei vaan saa itseä repiä, ettei pikkuiselle käy huonosti <3 Todella helposti edelleen raskaan liikkumisen jälkeen tulee heikottava olo ja ruokaa on saatava äkkiä naamariin.

Hyvin olen kuitenkin salilla pärjännyt taas, ja vaikka painot on pienemmät, niin olo on terve :) Uskon että vauvan syntymän jälkeen saan taas hyvin treenistä kiinni, jos vaan kykenen pitämään lihasten peruskuntoa yllä.

Ai että, ehkäpä joskus vielä näytän tältä. Perhaps not. Jälkikasvu tietysti menee kaiken edelle, mutta kyllä äidin täytyy myös voida hyvin. Mä voin hyvin silloin kun voin vahvasti ;)

 

Bodaus-lehteen treenikuvaa.

On se kyllä kieltämättä haikea ajatella, että mun vatsanahka ei tule enää koskaan varmaan näyttämään tolta. Onneksi on sentään muutama kuva säästynyt ihmeteltäväksi :D Voin niillä sitten ylpeillä, kun nahka roikkuu :D Vaikutan varmaan hirmu pinnalliselta. Elämä on muuttumassa todella monella tapaa nyt, eikä mitenkään vähäisimpänä ole muutos joka kohdistuu mun kehooni. Se on kuitenkin tuottanut mulle ylpeyttä ja onnistumisen tunnetta monta kertaa tällä nimenomaisella saralla. Nyt se on tuottamassa sitten ylpeyttä aivan toisella tavalla :D

Raskaus on onnellinen asia, ja tässä istuessani ja tunnustellessani vatsassa tapahtuvaa myllerrystä - höyhenenkevyitä kopsahduksia ja tuskin havaittavaa tutinaa - en kadu mitään. Olen valtavan onnekas, kun kehoni toimii sille tarkoitetulla tavalla. Se suojelee hellästi sisälläni kasvavaa elämää.
Se ei ole niin vahva, kuin ennen. Mutta se on tarpeeksi vahva tärkeimpään tehtäväänsä; kannattelemaan pientä nyyttiä. Vaikkapa suojelemaan pimeillä kujilla.

15+2 eikä mitään uutta täällä...

Täällä blogissa on hiljaista, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa. Maha näyttää suurin piirtein samalta kuin on näyttänyt monta viikkoa. Vointi on ihan hyvä... Erikoista väsymystä ei nyt ole ollut, vaikka uni maistuukin nykyään aikaisemmin kuin ennen raskautta. Jotenkin olo on nyt taas niin normaali, että raskaana oleminen on jotenkin hölmö ajatus. Että minäkö? Eeei... Enää en yhtään ihmettele niitä tapauksia kun nainen ei ole huomannut olevansa raskaana ennenkuin ties kuinka pitkällä..
Olisi siis kiva jos olisi vaikka dobleri jolla kuunnella sydänääniä... Tosin, olen melko varma, että tarkkaavaisena tyttönä olen tuntenut liikkeitä jo pidemmän aikaa. Tunnetta on vaikea selittää... Se on enemmänkin aavistus kuin fyysinen tunne... Sellaista höyhenenkevyttä nykimistä ja välillä joku yksittäinen selkeämpi nippaus :) En ole siitäkään viitsinyt vielä kirjoittaa kun liikkeet eivät vielä ole selkeitä. Eilen vaan oli sellainen päivä, että se "aavistus" oli jotenkin vahvempi. Yleensähän esikoisen liikkeitä ei vielä tunneta viikkoihin, mutta olen käsittänyt, ettei se mahdotonta ole, jos tuntee kehonsa hyvin.

Oli pientä flunssaa ja kuumetta tuossa puolitoista viikkoa sitten. Olin tosi väsynyt, enkä käynyt viikkoon salilla. Nyt taas olen päässyt käymään, mieluiten käyn loppuviikosta kolmena päivänä rakkaan kanssa yhdessä - jotenkin salimotivaatio on niin heikko tällä hetkellä etten sa sinne yksin raahauduttua. Enää kun ei pysty kaulasuonet pulistellen tekemään uusia omia enkkoja tai hulluja super- ja pudotussarjoja... Tylsää pelkästään pitää perus lihaskuntoa yllä! Mutta pakko se on... Jaksaa synnytyksen paremmin, eikä tarvi sitten aloittaa aivan pohjamudista synnytyksen jälkeen..
Eilen sain salikaveriksi yhden parhaista ystävistäni, joka opiskeleekin tällä hetkellä personal traineriksi. Olipas hauska, kun sain häntä neuvoa ja ohjata sentään vielä.. Kyllä kai se kokemus opettaa enemmän, kuin koulun penkki ;) Ja toki kannusti huomata, että olen vielä kumminkin vahvempi vaikka oli niin pitkä taukokin alkuraskaudesta ja treenipainot tippuneet aika lailla entisestä. Olen kyllä salilla aina ollu suht kilpailuhenkinen ;)

Tulipas tätä tekstiä nyt kuitenkin aika paljon, vaikka itse raskauteen liittyen ei oikein kerrottavaa olekkaan. Uusia hankintojakaan en ole nyt tehnyt - jonkin verran käytettyjä pieniä vaatteita löytyy saunasta, odottavat pesua ja silitystä. Anoppi hommasi meille ilmaiseksi sellaisen sirrettävän hoitopöytä-vanna systeemin, jonka saan varmaan kuvattua jossain kohtaa blogia varten. Itse en olisi sellaista ostanut, mut kun nyt kerran ilmaiseks saatiin. Oma äiti oli ostanut vauvalle ihanan torkkupeiton, jonka näytti mulle mutta ei kuulemma annakkaan ihan vielä :) Synttärit ja joulukin tulossa :)

Nyt pitäis vähän siivoilla ja tehdä ruokaa. Broilerpestolasagne, mun lempiruoka, pitäs kokata tänään. Rakas saapuu töistä kotiin <3 Tätä torstaita odotan joka viikko kuin kuuta nousevaa, ja usein oonkin viettänyt osan näistä yksinäisistä öistä muualla. Vanhempien tykönä, tai kuten tällä viikolla, anoppilassa ja siskoni tykönä.
Valitettavasti en pääse murun viereen tänäänkään nukkuman, koska edessä kolme yövuoroa. Hyh. Toivon mukaan esimies noudattaa toivettani, eikä niitä minulle enää laita.

Anteeksi kirjoitusvirheet, puhelimen näyttö säpäleinä! Hyvää viikonloppua kaikille :)

14+1

Hupsista, ompas pitkä postaustauko! Nytkään en saa aikaiseksi enkä kerkiä mitään hienoa kuvapostausta tekemään, voih :/

Melkein kaks viikkoa vierähtänyt 12vkon ultrasta. Oli liikuttavaa katsella, kun vilkas pieni ihminen möyri siellä mahassa. Ihmeellistä se kyllä oli. Mieskin sanoi jälkeenpäin, että tuntui kun hänen sydän olis valloitettu taas :') Kaikki oli siis hyvin, niskaturvotusta saatiin enimmillään 1,2mm eli ihan normaalisti. Myöskään mun verikokeet eivät antaneet viitettä huoleen. Vauva oli hyvän kokoinen, sillä hetkellä pää-perä mitaksi saatiin n. 6,6cm :) Nyt hän on tietysti taas jo kasvanut.

Toisin kuin mun maha. Mun maha on hävinnyt!! Tuntuu ihan oudolta ja pelottavalta ; eihän se vauva ole voinut sieltä mihinkään kadota :o Ihan pienenpieni kumpu löytyy enää navan alapuolelta. Viikko 15 siis menossa, ja mä näytän niin normaalilta kun voi vaan olla. Taas vaihteeksi sellainen olo, että koko raskaus oli vaan unta! Haluan mun mahan takaisin, jotta tiedän että kaikki on hyvin :( Neuvola vasta kahden viikon päästä, kun jouduin sen töiden takia siirtämään. Auttakee, mitä tämä tarkoittaa?! :o

voi ihanuus!

Mitä tähän voi muuta sanoa? Siellä se pikkuinen polski ja möyri <3

Lisää kerron myöhemmin. Tänään on ollut ihana päivä <3

Kaksi yötä ultraan on...

Juu ja laskin aivan itse.
Eilen tuli sitten se 12 rv täyteen ja tänään on siis 12+1. Niin se aika vaan matelee eteenpäin.. Toisaalta ollaan kauhean pitkällä jo, mut toisaalta kohta kulunu kolme viikkoa siitä kun nähnyt että mahassa todella on elämää ja tää aika nt-ultraa odotellessa menee tooodella hitaasti.

Tyhmästi mulla on huomenna työpaikan virkistyspäivä ja mennään syömään & leffaan. Pitäisi siis vielä siellä siviilivaatteissa pitää masu piilossa. Voi hitto ku olis toistepäin, et vois jo antaa ihmisren sitten ihmetellä sitä kasvavaa kumpua. Mut ei viitti, kun varmuus tulee vasta seuraavana päivänä. Hohhoijjaa!!

Vointi on ollut edelliseen pariin kuukauteen verrattuna tosi reipas ja hyvä. Nyt sitä vasta jälkeenpäin huomaa, kuinka kuolemanväsynyt oli! Koko siis kahdennentoista viikon olo ollut tosi normaali, mikä kanssa vähän epäilyttää... Jänskää on!

Ihan varma olen että jos siellä kunnossa ollaan, niin tyttö on tulossa. Ja tytölle on nimikin jo mietittynä :) Ei nyt ihan satavarmaa tosta nimestä, mut kumminkin...

Mutta nyt vaan odotellaan tuota perjantai aamua jännityksellä. Varmaan kirjoittelen tänne sitten viikonloppuna viimeistään uutiset!

Jos kaikki on kunnossa, ajattelin myös tehdä postauksen mun muuttuvasta kehosta. Siihen koittaisin saada kuvia, miltä olen aiemmin näyttänyt ja miltä nyt viime viikkoina. On kuulkaas sikspäkki kadonnut!!

Kuulemisiin! :)

Oireetonta oloa...

Taas tuntuu pitkästä aikaa sille, ettei olis raskaana ollenkaan. Pahoinvointi ja väsymys hellittäneet aija lailla. Alavatsan pieni pömpötys ja nännien arkuus on ainut mikä muistuttaa...

Huoh. Ultraan on yli viikko aikaa.

Kyllähän tässä kohtaa jo saakin pahoinvointi ja väsymys alkaa hellittämään, tänäänhän tuli jo 11 viikkoa täyteen. Mutta olo on vaan niin epätodellinen... Ei vaan oo yhtään sellanen raskaana -olo.

Tunteiden aallokossa

Nyt on menossa 10+3 ja nt-ultra on kahden viikon päästä. Pahoinvointi ja väsymys eivät ole juurikaan helpottaneet, ja välillä on ollut aika kurjia päiviä. Myös mies oli pois tällä kertaa maanantaista perjantaihin, ja olo on ollut välillä yksinäinen. Tekemistä kyllä olisi, ellen olisi vuorotyössä - tuntuu etten viime aikoina muuta oo tehnytkään kuin sinnitellyt iltavuorossa ja koomannut kotona. Koiran kanssa oon jaksanu jonkun verran lenkkeillä ja la & su pitäs raahautua taas salille. Ihan kyllä mukavaa, kun on murun kanssa yhteinen harrastus :)

Raskaus on aiheuttanut viime viikkoina hyvin ristiriitaisia tunteita. Sellaisiakin, joita kai kutsutaan raskauden "kielletyiksi tunteiksi". Tämä on todella nimenomaan ristiriitaista... Toivoin tätä raskautta salaa kovasti, ja koko ajan jännitän ja olen jännittänyt, että onko tuolla pienellä olennolla kaikki hyvin. Ultrissa käydessä oma sydän tykyttää jännityksestä, ja pienen sykkeen näkeminen ruudulla on tuonut hymyn huulille.
Kuitenkin viime aikoina olen todella paljon miettinyt sitä, miten osaan tälle pienelle ihmisen alulle sitten olla äiti.
Mitä jos en osaakkaan rakastaa? Mitä jos en osaa pitää huolta? Jos sidettä minun ja hänen välille ei synny?? Mitä, jos olen liian itsekäs ihminen äidiksi?
Sen tiedän, että tätä päätöstä emme ehtineet harkita, emmekä tätä pientä hartaasti odottaa ja toivoa, kuten monet joutuvat pitkäänkin. Tiedän kyllä, että haluan elämääni lapsia, mutta olisiko pitänyt olla vielä kahdestaan?

Nyt näitä on myöhäistä miettiä. Raskauden keskeyttämistä en hyväksy eikä sellainen ajatus ole koskaan ollut vaihtoehto. Ei olisi missään tilanteessa minulle.

Mutta nämä ovat vain ajatuksia, jotka välillä yrittävät tehdä tässä pääkopassa pesää. Lähetän ne lentoon, jonnekkin kauas pois. Jos jotain toivon, hartaasti ja sydämestä, niin sitä että meidän ihmeellisellä elämän alulla on kaikki hyvin. Että hän saisi syntyä terveenä. Tai millaisena hänet sitten vain tänne lähetetäänkin. Että hän saisi olla onnellinen.
Ja rakastettu. Kyllä hän on rakastettu jo nyt, vaikka äiti välillä miettiikin, miten osaa sen näyttää ja osoittaa...
Uskon kuitenkin, että kasvan tässä matkan varrella, rakastamaan yhä vahvemmin. Niin hänen isänsäkin kasvaa. Odotan, että saisin nähdä hänen pienet kasvonsa ruudulta, laskea ihmeelliset sormet ja varpaat. Tuntea ensimmäiset liikkeet ja nauraa kun maha jo tutisee potkuista. Yhdessä rakkaan kanssa <3

Rakas Taivaan Isä, opeta minua rakastamaan tätä lasta, ja olemaan hyvä äiti! Siunaa ja suojele häntä tuolla minun sisälläni ja täällä maailmassa kun hän saapuu! <3

10+0 :)

Kirjotin tänne pitkän postauksen torstaina, jonka sit puhelimeni heitti bittiavaruuteen. En siis viitsi nyt pitkästi kirjottaa, jos kuitenkin katoaa.
Kuulumisia:

- Neuvolassa meni hyvin. Ultrattiin, ja pikkuisen syke näkyi silloin edelleen <3
- Meillä oli kiva viikonloppu, yhtään kertaa ei tullut kiukuteltua rakkaalle, mikä on tältä hormoonihirviöltä hyvin. Nyt taas jo kova ikävä :'(
- Olen salilla nyt päässy käymään reilu viikon ajan ja kohta pitäs tästä raahautua sinne taas. Koitan tehä sellasia liikkeitä jotka kuormittaa sopivasti, kuitenkin aika perusliike linjalla.. Tänään mm. askelkyykkyä :o On tuntunu olo terveeltä!
- Lenkkeillä jaksan reipasta kävelyä silti vaan n. 45min kerrallaan, sit tulee jo heikotus :o Johtunee kasvaneesta verimäärästä kehossa.
- Sit hauska juttu: mun maha on ihan jäätävä :D
Oon koittanu sitä peittää ja piilotella, mut rakkaan ja läheisten kanssa oon sitä nauranut. Mulla on ilmeisesti eteenpäin kallistunut kohtu, ja kun muuten oon suht hoikka niin erottuu kyllä NIIN selvästi! En osaa näköjään kuvaa siitä puhelimella lisätä, höh.
- Etomista on aamupäivisin edelleen välillä, joskus vähemmän mut esim eilen oli ihan kunnon olot töissä :/ Oon kuitenkin päässyt vähällä kun en oo joutunut kertaakaan oksentaa tai muuta!

Sellasta tänne, lyhyesti! Nyt alkamassa jo rv 11! Kyllä menee nopeesti aika. Nt- ultra on 25. päivä, siihen saakka täytyy vielä koittaa pitää maha piilossa! Tosin miehen mukaan se oli niin pystyssä sunnuntaina salilla, ettei mun muka löysä paita sitä saanut piiloon yhtään. Hah, aika huvittavaa! Saapahan ihmiset ihmetellä... Meidän salilla kun kaikki tuntee toisensa... Mut nyt sinne salille siis taas!

Meistä ja raskaudesta :)

Kuten tätä blogia perustaessa kirjoitin, olen vauvakuumetta potenut tässä viime aikoina taas, ja salaa toivonut että raskaus alkaisi, vaikka sellaista ei ole miehen kanssa suunniteltukaan. Minulla vauvakuumeilu liittyy vahvasti elämäntilanteeseen, eli jos koen että olen turvallisessa parisuhteessa, niin biologinen kello alkaa tikittämään. Kun taas esim edellisessä suhteessa alkoi tulla ongelmia, vauvakuumeilut katosi täysin pitkäksi aikaa ja joskus mietinkin, ettei niin välttämättä haittaisi jos en saisi lapsia koskaan. Kyllä se mieli niin vaan muuttuu... Oman kehon ihannoiminen ja muokkaaminen, sekä voimailuun liittyvät tavoitteet siirtyy taka-alalle kun alkaa miettimään taas tosissaan perheen perustamista ja tulevaisuutta sen kautta.

Ensin vähän taustaa, miten näin pääsi käymään, kun en nyt muista mitä ekaan postaukseen mahdoin kirjoittaa...
Tutustuttiin miehen kanssa vasta todella vähän aikaa sitten... Moni onkin kauhulla sivusta katsonut, miten ekasta reffaamisesta lähtien ollaan vietetty kaikki vapaa-aika yhdessä ja muutettu saman katon alle. Mun edellinen vakava suhde oli päättynyt puoli vuotta sitten ja olin siinä välissä ehtinyt yhden työkaverinkin kanssa pari kuukautta seurustelemaan (tämä suhde oli täysi katastrofi, onneksi loppui). Mieheni otti muhun yhteyttä kun samoilla kylillä asutaan, oli muhun salilla silmänsä iskenyt :) Minäkin olin häntä vähän salaa kuolannut :D Mutta en tiennyt että hänenkin pitkä parisuhde oli loppunut samoihin aikoihin kuin meillä.
Heti alusta alkaen hän oli turvallinen ja kotoisa ihminen, sellainen että kun sinne kainaloon lopulta ujostelujen jälkeen pääsi, niin tuntui kuin olisi kotiin tullut. Molemmista tuntui samalta. Alussa oli vähän ongelma kun ollaan molemmat tuollaisessa tilanteessa aika ujoja ja mieheni oli alussa tosi hiljainen mun kanssa, tuntui että joutui itse rikkomaan jäätä ja keksimään juttua. Se ei kuitenkaan multakaan tule ihan luonnostaan.  Onneksi vähitellen hän avautui ja oli oma itsensä :)
Kummastakin meistä tuntui alusta, ihan ekoista päivistä saakka, että tää on tässä. Mitään ei tarvitse enää hakea, eikä ole tarvinnut sen jälkeen. Olen saanut hänen perheensä kautta kokonaisen uuden perheen itsekin, mikä on aivan ihanaa <3
Ollaan myös todella samanlaisia ihmisiä. Tää on mun mielestä tosi hyvä, koska edellisessä suhteessa toinen osapuoli jäi mun vahvan luonteeni jalkoihin. Me pistetään kumpikin tarpeen tullen kova kovaa vastaan ;)

Muutin mieheni tykö jo alle kuukauden jälkeen :D Muutto tapahtui oikeastaan olosuhteiden pakosta kun uuteen vuokrakämppääni tuli vesivahinko. Oli vain luonnollista majoittua hänen luo ensin, mutta ei sen ollut ainakaan mun päässäni tarkoitus olla heti pysyvää. Niin se vaan kuitenkin loksahti arki paikoilleen ja jäin. Ei tarvinnut muuttaa tohon viereiseen isompaan kaupunkiin täältä sittenkään :) Vieläkin olen kiitollinen että rakkaani oli niin avarakatseinen ja luottavainen, että otti mut ja koirani luokseen asumaan, ei edes asiaa miettinyt yhtään.

Noniin, sittenpä päästäänkin tähän raskaus-aiheeseen. Itse olen elämässäni e-pillereitä käyttänyt ehkä 2kk, ja tämän kokemuksen perusteella vannon, että hormonaalista ehkäisyä - ei koskaan enää. Olisin sitten varmaan vaikka onnellisempi kymmenen lapsen äitinä kuin hormoonihirviönä. En edes missään määrin harkitse asiaa. Joku mies jos käyttää hormooneja ns. laittomina lisäravinteina niin sitä pidetään hirveänä ja vaarallisena asiana. Naiset sitten taas syytävät kehonsa täyteen sinne kuulumattomia hormooneja ja lääkäreiden mielestä se on jopa suositeltavaa. Kaikista terveysriskeistä huolimatta!!! Sori, saarna.
Jeps, ja mieheni sitten ei tykkää tästä kumin käytöstä erityisemmin, kuten en kyllä minäkään. Mulla on tosi säännöllinen kuukautiskierto, ja tarkoitus oli ehkäistä ihan luomusti keskeytetyllä, aina kriittisinä aikoina. Molemmat kyllä siis alusta alkaen tiedettiin miten tässä saattaa käydä, ja olin kyllä painottanut että jos raskaaksi tulisin, niin ikimaailmassa en voisi aborttia ajatellakkaan. Mutta vähän sillä ajatuksella mentiin, että sitten vaan eletään tilanteen mukaan :) No, parin kuukauden jälkeen jo asia vähän kuin unohtui ja sille raskaaksitulemis asialle lähinnä hihiteltiin. Kumpikin tais sitä tosiaan salaa toivoa. Joten kun positiivisen testin tein, niin kumpikin oli ensi järkytyksen jälkeen asiasta iloinen ja toivoi, että varhaisultrassa olisi kaikki pienellä hyvin. Kuten sitten tähän asti ollutkin :)

Kyllä nämä raskaushormoonit silti saa mielen horjumaan vähän väliä. Mieheni on tämänhetkisessä työssään aina maanantai aamusta torstai iltaan toisessa kaupungissa, joka luo suhteelle paaaaljon paineita. Välillä on niin yksinäinen ja suorastaan masentunut olo viikolla. Mietin, että miten tällaisena hajamielisenä, huolettomana luonteena pärjään vauvan kanssa kotona ilman kaaosta. Pelkään, etten saa kotia pidettyä siistinä. Pelkään, että vauva valvottaa niin että olen hermorauniona. Pelkään, että en osaakkaan rakastaa ja hoitaa lastani. En ole nimittäin vauvojen kanssa oikein ollut tekemisissä, lasten kanssa muuten kyllä paljon. Pelkään sitäkin, että olen liian itsekäs ihminen elääkseni toisen olennon tarpeiden mukaan. Vapauden menetystä.
Pelot tuntuvat kurjilta ja syyllistän itseäni niistä. Minunhan pitäisi iloita tästä raskaudesta ja rakastaa tätä pientä elämän alkua sisälläni. Raskaus vain tuntuu, varmaan tuon parin vuoden takaisen keskenmenon takia vieläkin niin epätodelliselta ajatukselta... En uskalla rakastaa häntä vielä, kun pelkään sitäkin että hänet kuitenkin menetän :(

Vaikka sydämessä tiedän, että rakastan minä. Mieheni ei aiheesta vieläkään paljon osaa puhua, mutta tiedän että rakastaa hänkin. Tätä ihmettä, jota ei vielä millään osaa käsittää. Vaikka välillä ajatus käy mielessäni, että olenko minä valmis... Ollaanko me valmiita... Jos tämä kesken menisi, surisin kovasti. Pettyisin.

Tänään (kello on neljä aamuyöstä kun tätä yövuorossa kirjoitan) on jännittävä päivä. Mulla on eka neuvola. Pyydän, että ihan alkuun voitaisiin ultrata, onko pienellä siellä vielä kaikki hyvin. Nyt on kriittinen yhdeksäs viikko ohi, ja siksi niin kovin jännitän onko hän viikosta selvinnyt. (Viikolla yhdeksän tapahtuu jostain syystä paljon keskenmenoja.)
Tänään on siis viikkoja jo 9+2, ja aika on mennyt hirveän nopeasti! Enää muutama viikko, niin uskallan jo iloita! <3

Taas ihmettelen, jos joku tämänkin romaanin jaksaa lukea :D Mutta tämä kirjoittaminen on mulle itselle terapeuttista, kun pää on tässä elämäntilanteessa ihan sekaisin. Vähän saa laitettua nuppia järjestykseen tätä kautta :)

Kuka on Karoliina

Lupasin kertoa vähän enemmän itsestäni. Hankala homma, olen vähän sellainen että kun saan hanat auki niin tekstistä ei tule loppua ollenkaan. Joten jospa - vaikka minua ei ole kukaan haastanut - kertoisin sen 11 faktaa itsestäni näin alkuun. :)

1. Olen käynyt lukion hyvin arvosanoin ja hiukan "vasemmalla kädellä", mutta minulla on kuitenkin paperit joilla voisi hakea opiskelemaan vaikka yliopistoon. Joskaan ei nyt mihinkään lääkikseen :D Tästä huolimatta en ole suorittanut yhtään koulutusta loppuun, vaan opiskellut vuoden toimintaterapiaa sekä vuoden lähihoitajakoulussa.

2. Olen tehnyt hoitotyötä vammaisalalla lähinnä autistien parissa n. 8 vuotta ja viihtynyt erittäin hyvin!

3. Minulla itselläni on psykologin toteamana todennäköisesti ADD (attention defict disorder) eli tarkkaavaisuuden suuntaamisen häiriö. (Tutkimuksia ei suoritettu virallisesti loppuun, koska koin että minulle itselle riittää tieto siitä, mikä minua "vaivaa".) Tämä selittänee monta asiaa lapsuudestani sekä opiskeluajoistani - mm. iänikuiset nukahtamisvaikeudet, koulukiusaaminen ja itsensä tunteminen ulkopuoliseksi ryhmässä, hajamielisyys arjessa, opintojen ja muiden asioiden keskenjääminen...

4. Olen löytänyt liikunnan ilon vasta reilu parikymppisenä, vaikka en olekkaan ollut nk. liikkumaton lapsi (meillähän ei ollut lapsuudessani edes telkkaria). Tämä on kohentanut itsetuntoani, itsetuntemustani ja tietenkin kuntoani todella paljon :) Olen löytänyt salilta kanavan purkaa sitä sisua jota minusta luonnostaan löytyy.

5. Minua on aina pidetty voimakastahtoisena ja minulla on voimakkaat mielipiteet asioista. Tämä jää harvoin muille epäselväksi, mutta iän myötä olen paljon pehmentynyt ja oppinut kuuntelemaan ja harkitsemaan muiden mielipiteitä enemmän, sensijaan että paukutan omat ajatukseni aina esille ja pidän niitä totuutena. Tässä olen ylpeä itsestäni - olen kasvanut ihmisenä vuosien varrella, kuitenkaan menettämättä omaa itseäni :)

6. Olen seurustellut ensimmäisen kerran vakavasti vasta 23-vuotiaana. Tähän mennessä minulla oli ollut vain muutaman kuukauden kestäneitä seurustelusuhteita ja niitäkin vain muutama. Olinkin tähän asti vakuuttunut siitä, että minua ei pysty kukaan rakastamaan.

7. Ensimmäinen vakava parisuhteeni kesti sekin vain 2,5 vuotta, mutta se muutti käsitykseni - minua pystyy siis sittenkin joku rakastamaan ja minä osaan elää parisuhteessa. Me vain emme olleet oikeita toisillemme, mutta suhde hioi ja opetti minua paljon. Välimme ovat edelleen hyvät ja muistelen tätä yhdessäoloaikaa pelkästään hyvällä.

8. Tämän jälkeen en olekkaan sinkkuna ollut montaa viikkoa, enkä sinkkuaikoja kaipaakkaan! Uskon, että olen löytänyt elämäni miehen ja kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Ne loksahtelut vain tuottavat välillä kipuja...
Edelleen minusta, entisestä usein hyljeksitystä tytöstä, tuntuu uskomattomalta, että en joudukkaan viettämään loppuelämääni yksin. Minusta rumasta ankanpoikasesta kasvoi nainen, joka ihme kyllä jopa herättää ihailua vastakkaisessa sukupuolessa. Kertokaapa se 12-vuotiaalle Karoliinalle.

9. Olen kolmesta sisaruksesta nuorin, ja ikäeroa minulla onkin vanhempiin sisaruksiin reilusti, 10 ja 13 vuotta. Varsinkin siskon kanssa olen erittäin läheinen. Välimatkasta johtuen näemme hieman liian harvoin, mutta siskon kanssa keskusteleminen on terapiaa minulle. Hän on niin samanlainen luonteeltaan kuin minä ja yleensä ymmärtää kaikki ajatukseni ja ongelmani. Otamme myös yhteen välillä kipeästi, koska olemme molemmat niin voimakkaita persoonia.

10. Olen täti viidelle lapselle, joista kaksi on adoptoituja. Näistä kahdesta toinen on minulle erityinen, vaikka näin ei saisi tietysti olla. Häntä vain niin hartaasti toivottiin ja odotettiin, ja kun hän viimein saapui, hän täytti ihanasti kaikki toiveet ja haaveet joita meillä hänestä oli. Rakastan tätä lasta aivan suunnattomasti ja toivoisin että osasin sen hänelle myös paremmin näyttää. Kiitän hänestä, sekä pikkuveljestään rakastavaa Taivaan Isää, joka heidät siskolleni johdatti :)

11. Äskeisen aasinsillan kautta, perheeni on kristitty. Olen onnellinen siitä, että vanhempani, isovanhempani, siskoni sekä veljeni perheet ovat kaikki uskovia ja lapset saavat kasvaa luottaen rakastavaan Jumalaan, kuten minäkin sain.
Itse olen kuitenkin aina ollut oman tieni kulkija ja perheen hmm sanoisinko hieman musta lammas. Mutta uskon ja luotan, että Jumala rakastaa mustaakin lammasta.
Ainakaan ei voi sanoa että olisin naiivi ja kapeakatseinen, sillä olen kristillisestä kasvatuksestani huolimatta viettänyt aika huoletonta elämää ja tehnyt paljon virheitä. Alkoholin käyttöön en suhtaudu tuomitsevasti (kuten eivät onneksi sisaruksenikaan), mutta sitä on tullut elämässä käytettyä varsin epäkristillisellä tavalla. Heh... Suoraan sanottuna, en edelleenkään varmaan sylkisi kuppiin, ellei tätä raskautta olisi. Tosin käyn viihteellä harvoin, n. 3-5 krt vuodessa. 
Maailmankatsomukseni ja suhtautumiseni elämänkumppaniin on kuitenkin kristillinen. En ala seurustelemaan muuten vaan, vaan sillä ajatuksella, että meidän on tarkoitus olla yhdessä. Toisen ihmisen hylkääminen on synti, koska siinä satuttaa toista.
Kaikki huoleni, sairauteni ja rakkaani asiat tuon Jumalan eteen, vaikka rakkaani ei olekkaan uskossa. Ei hän myöskään Jumalaa kiellä. Toivon, että molemmat löytäisimme sydämeen todellisen uskon - joskus tuntuu, että sitä on itselläkin enää niin vähän.

Huh, jaksoikohan kukaan tätä lukea. No jos ei jaksanut niin ei se mitään, kuluipahan minulla pitkästä yövuorosta tovi tätä kirjoitellessa. :)

Hölmö minä :)

Mulla on oireita tosi vaihtelevasti. Jonain päivinä öklöttää vähän pitkin päivää ja kaikki lämmintä ruokaa ja hedelmiä lukuunottamatta aiheuttaa inhon puistatuksia. Sit taas välillä menee parikin päivää ettei tunnu oikeen mitään muita oireita kuin rintojen ja alavatsan arkuus. Tällasten päivien aikana olen tietysti aina vakuuttunut, että raskaus on mennyt kesken.. Tällasena heikkona hetkenä siis, menin varaamaan vielä yhden varh.ultran nähdäkseni, onko tuolla vielä joku hengissä. 90e on mielestäni siitä mielenrauhasta pieni hinta.

Ja olihan siellä, katkarapu joka oli kasvanut normaalisti, täsmäten viikkoihin jopa niin että oletettua 8+1 sijaan koko vastasi 8+2 :) Hiukan jäi mietityttämään se, kun pikkuisen käsiä/ jalkoja ei oikeen erottunut, vaikka lääkäri aloitettaessa sanoi että niitä pitäisi siellä jo näkyä. Kuitenkin ultratessa jutteli, että kaikki näyttäisi olevan hyvin. Myöskään liikettä ei näkynyt, pitäisiköhän sen jo polskia siellä? :o En uskaltanut oikeen kysellä enempää. Vaikkakin, lääkäri on aivan ihana vanhempi mies, todella lempeä ja asiantunteva setä <3  Voin suositella kyseistä lääkäriä jos joku Turun seudulla kaipaa hyvää yksityistä gynekologia?:)

Olen tosi laiskasti kirjoitellut tätä blogia, joka näkyy myös lukijamäärissä :D Tosiaan, mulla ei yleensä oo konetta käytettävissä tähän hommaan. Ajattelin kuitenkin tehä postauksen jossa kerron enemmän itestäni, ja miten oon tähän tilanteeseen päätynyt. Jotain musta ja tuosta toisesta puoliskosta, sekä tunteista joita tää yllättävä raskaus meissä herättää.

Jouduin valitettavasti perumaan meidän ekan neuvola-ajan, ja seuraava aika löytyi vasta ens vkon torstaille. Vähän myöhään, sillon on nimittäin jo kymmenes rv käynnissä. Meillä on neuvolassa myös mahdollisuus ultrata, siellä on sellanen lahjotuksena saatu aataminaikanen laite jolla ultrataan vatsanpeitteiden läpi. Näkyypähän siellä sitten, onko pikkuisemme selvinnyt tästä kriittisestä yhdeksännestä viikosta. Peukut pystyssä :)

Kuulumisia!

Olempas ollut laiska kirjoittamaan. Johtunee siitä että joudun käyttämään tähän hommaan nykyään puhelinta :/
Olin tällä viikolla muutamana yönä valvonut tuntikausia varmana siitä, että mulla on mennyt tää kesken. Syynä oli ajatus siitä, että mun oireet olis muka hävinneet. Vaikea sanoa onko vähentyneet tai lisääntyneet, kun ei mulla kauheen voimakkaita oireita ole muutenkaan ollut. Totuus on kuitenkin se että tissit on yhtä arat kuin ennenkin ja etomista on pitkin päivää... Onneksi ei oikeen kunnolla okseta... Väsyn ja hengästyn tosi helposti, lääkärin mukaan ehdottomasti kuuluu asiaan.
Uskalsin maanantaina varata ekan neuvolan, joka on nyt maanantaina eli ylihuomenna. Eka käynti on mulle vanhastaan tuttu, kun pari vuotta sitten ehdin hätiköidä turhaan. Miehelle tämä on kumminkin uutta, joten on kiva että hän pääsee mukaan. Aika on aamulla, joten hän lähtee sieltä sitten töihin - kuten joka viikko, toiseen kaupunkiin maanantai aamusta to iltaan.
Nyt meillä on menossa 7+4 ja toivottavasti olis kaikki vielä hyvin. Neuvolassa on ikivanha surkea ultrauslaite, jolla voi katsoa vatsanpeitteiden läpi. Hyvinkin todennäköistä on, ettei sen kanssa näy mitään, mutta rauhoittaisihan se, jos siellä jotain liikettä näkyisi sykkeen merkiksi. :)
Viikonlopun jatkoja kaikille :)

6+4 ja pikkuisella kaikki hyvin :)

Eilen oli siis meidän toka varhaisultra. Olin kokoajan satavarma, että huonoja uutisia tulee... joten jännitti kovasti. Heti aluksi lääkäri kuitenkin ilmoitti, että alkio on reilusti kasvanut sitten viime käynnin... ja näkyihän siinä näytöllä sitten hetken päästä jo reipas sykekin. Lääkäri pisti äänet päälle laitteeseen ja sain ekaa kertaa elämässä kuulla huimaa pienen sydämen jumpsutusta sisuksistani :D Oli se kyllä ihmeellistä. Vaikka pitkän aikaa ootin, että lääkäri sanoo sen olevan vain minun jonkun oman valtimon ääni.
Koko ultraus saatiin nauhalle, joten kuunneltiin ääntä ja katseltiin pientä ihmettä omalta dvd:ltä vielä kotona, toisen puoliskon kun nimittäin jätin lääkärin odotushuoneeseen pelkäämään pahinta.
Loppu aika mittailtiin sitten kokoa, joka vastasi tällä kertaa täsmällisesti sitä mitä kuukautisten mukaan tällä hetkellä pitäiskin olla. Semmonen epäselvä hippu se vain oli ruudulla, ei kyllä erottunut vielä yhtään mitään muuta kuin se syke. En osaa ajatella vielä, että mun mahassa kasvaa ihminen...

Toivotaan nyt vain että kaikki menee hyvin tästäkin eteenpäin. Olis ihana saada toukokuun alkuun oma pieni nyytti <3 Puol vuotta olis sitten serkuksilla ikäeroa, kun miehen siskolla la juuri jouluksi :) Muutenkin on kiva kun on nyt seuraa sitten meistä toisillemme, niin vauva- kuin odotusaikana, jos siis kaikki menee putkeen :)

Oma terveys sensijaan heittää tällä hetkellä totaalisesti häränpyllyä. Olo on aiva kipeä, mutta väkisin vaan oon ollut töissä kun en ole saanut lääkäriä varattua. Ei ole flunssaa edelleenkään, mut kuumeinen olo ja mun syke huitelee jossain 90 levossakin kokoajan, saati sitten kun touhuaa jotain. Ei jaksa ees rauhallista lenkkiä tehdä :( Tosin täällä töissä on ihan pakko asukkaiden kanssa käydä.
Eli lääkäriä sitten vaan varailemaan maanantaina, ellen jo tänään soita tk:hon jos sais huomiseksi saikkua. Meillä on vaan niin surkea tilanne että koko osastolla mennään muutenkin vajaalla miehityksellä kokoajan...

Saispa jotain selkeyttä tähän omaan vointiin niin olisin ikionnellinen!

Raskausoireiden puolesta on rinnat kasvaneet ja arat, sekä pientä etomista pitkin päivää. Pysyy kurissa, kun syö säännöllisesti - vaikka välillä ei tee kyllä mieli mitään. Nälkä saattaa myös iskeä välillä tosi voimakkaasti, ihan yllättäen :) Uni maistuu illalla aikaisemmin kuin normaalisti ja yöt oon nukkunut sikeämmin. Mikä on erittäin kiva asia :)

Kiva kun oli uus lukijakin eksynyt mukaan :) Tervetuloa!

Eilen ultrassa...

...näkyi ruskuaispussi ja alkanut raskaus, joka vastasi viikkoja 5- 5+2.
Sykettä ei vielä saatu näkyviin.
Itse uskon että raskauden etenemisen mahdollisuus on ehkä 1%. Vaikka tiedän, ettei yksi tuulimunaraskaus vielä määritä seuraavaa raskautta millään tavalla.
Jotenkin vaan ajattelen, et mun munasolut on viallisia...
Varasin seuraavan ultran viikon päähän. Täällä mennään aika negatiivisissa tunnelmissa.

Koiran oireita :)

Täällä odotellaan edelleen pahoinvointia, jota ei kyllä ole ollut havaittavissa laisinkaan. Muut oireet, eli lähinnä tissien arkuus ja alavatsan tuntemukset ovat ennallaan. Viime yönä tuli nukuttua vähän huonommin, kun menkkamainen jomotus havahdutti aina välillä. Kuuluu asiaan...

Koiran käytöksessä olen huomannut muutoksen, eli se kyllä oireilee :D Koirahan vaistoaa raskauden, oisko joku haju siinä raskaushormonissa. Yleensä se nukkuu yöt omassa kopassa tai jalkopäässä, mut viime viikkoina se on nukkunut yöt aivan mun kyljessä, mielellään vielä pää mun vatsan päällä :) Yövuoroissa kun olin ja nukuin päivät, niin se ei kuulemma suostunut tulemaan mun vierestä pois ollenkaan, vaikka yleensä se on heti lähdössä mukaan kun huomaa et jompikumpi meistä tekee lähtöä. Hasssu, ihana eläin :)

Tein jotain varsin typerää, ja siirsin netissä mun varhaisultraa jo tän viikon perjantaille, vaikka tiedän että todennäköisesti en tule siellä hullua hurskaammaksi. Sillon meinaa pitäs mun laskujen mukaan olla vasta 5+3 viikkoja. Mut näkeepähän kuitenkin, onko kiinnittynyt oikeaan paikkaan eikä kohdun ulkopuolelle.
Täytyy varata uusi aika siitä sitten vaikka viikon päähän, niin sit ois hyvä mahis nähä jo syke, mikäli siellä sitten sellasta on. Jännää :)

Tänään olis kai 4+5

Mikäli tuolla mahassa mitään on.
Oireet/ niiden puute pysynyt kuitenkin täsmälleen samana kuin ennen. Koitan nauttia siitä ajatuksesta että olen raskaana, ja asia pyörii jatkuvasti mielessä...
...toisaalta myös kauhukuvana kahden vuoden takainen tuulimunaraskaus, lääkkeellinen kohdun tyhjennys (mikä oli kyllä hirveintä mitä oon ikinä kokenut) sekä lopulta kohdun kaavinta sairaalassa, kun lääkkeellinen tyhjennys ei ilmeisesti hoitanut tehtäväänsä. Ja se pettymys...

No, pessimisti ei pety.

Oireettomana mennään...

Täällä raskausoireita ei ole liiemmin ilmentynyt, ja se vähän mietityttää.

Tällä hetkellä:
-rinnat arat
-alavatsa arka ja pikkuisen turvoksissa
-välillä pientä jomotusta tai vihlaisuja alavatsassa
-lämpöä edelleen, tosin lääkäri ei arvellut sen liittyvän raskauteen/ loppukiertoon. Kun mulla ei sellaista oo aiemminkaan loppukierosta ollut, ja nää oireet kuitenkin alkoi jo hedelmöityksen aikoihin, jolloin raskaushormonia ei vielä ollut veressä.

Mulla EI ole pahoinvointia, hajut ei tee pahaa, edes nälkä ei aiheuta kuvotusta. Sen kyllä tunnen että jotain ylimääräistä tuolla vatsassa on, mutta muuten ajatus raskaudesta on täysin epätodellisen tuntuinen.

Silti tekisi mieli kertoa siitä kaikille :D Mun läheisin ystävä tietää, sekä miehen ja mun isosiskot kumpikin.

Tätä positiivista jännitystä varjostaa edelleen tää selittämätön lämpöily, johon liitän näitä muita oireita - toisen ranteen arkuus, lievät rintakivut, atooppinen ihottuma... Mikä sitten liittyykään lämpöilyyn ja mikä ei? Autoimmuunisairaus? Sydänperäinen tulehdus? Ei auta kuin lähettää toive ja pyyntö yläilmoihin, että ei ole mitään vakavaa. Lääkäri ei ainakaan tuntunut uskovan niin, multa kun laajalti otettu verikokeita ja ne on kaikki normaaleita. Määräs mut tänään myös rintakehän röntgeniin, vaikka oli tietoinen tästä mahdollisesta raskaudesta. Siellä mut tietysti käännytettiin takaisin - ei missään nimessä voida kuvata. Täytyy yövuorosta päästessä käydä labroissa ja samalla kysyä josko voitas muulla tapaa kuvata tuo thorax. Kaikukuvaus?
Oivoi. Olisimpa sellainen positiivinen ihminen että osaisin nyt iloita tästä plussasta ja luottaa siihen et kaikki menee parhain päin. Ja jos ei mene, niin silläkin on joku tarkoitus.

Läheinen ihminen joka on raskaana, sai tänään tietää että todennäköisesti sairastaa vaikeahoitoista parantumatonta sairautta, joka lisää vielä kohtukuoleman riskiä ja voi aiheuttaa ennenaikaisuutta. Eli hieman negatiivisissa merkeissä mennyt siksikin tää päivä. Lisäks olen vielä just niitä ihmisiä että kun tostakin sairaudesta luin oireita niin mielestäni multa löytyy niitä samoja ja monta. Vaikka sit kun järjellä ajattelee niin kuinka epätodennäköistä...

Jotta ei menisi pelkäksi itkuvirreksi, niin täytyy laittaa pari kuvaa meidän lenkkimaisemista tänään :) Kiitän Taivaan Isää, että vaikka terveys ei nyt ole ihan kohdillaan niin olen jaksanut jonkun verran painella tuolla luonnossa ja nauttia koiran kanssa upeista maisemista. Raitis ilma ja luonto on sellasia asioita, jotka saa mun mielialan kohenemaan ja luo uskoa tulevaisuuteen :)

Ja hei! Jos joku kuvien/jaaritteluiden perusteella tunnistaa minut niin ilmaise minulle jollain tavalla, mutta pidä muuten blogi omana tietonasi. :)

o-ou

Juttelin tänään parhaan kaverin kanssa puhelimessa ja ku keskustelu liippasi aihetta niin kaveri sanoo et seisoo just sattumalta kaupassa jonkun raskaustestihyllyn edessä. Pyysin hetken mielijohteesta häntä ottaa mulle sellasen halvan testin mis on kaks tikkua. Myöhemmin hänen tykönä veskissä tikuttelin ne molemmat... Ja positiivinen tuloshan sieltä tuli :o Aluksi näytti vaan haamulta mut kyllä ne taitaa ihan kunnon viivat olla.

Että hupsistakeikkaa.

Tämähän ei siis vielä tarkoita mitään.

Hedelmöitys on tapahtunut joo, mutta onko ees kiinnittynyt niin sitähän ei nyt tiedä. Itse en uskalla tästä ajatella suuntaan tai toiseen. Eniten epäilyttää tuo tissikipu kun on häipynyt eilisestä lähes olemattomiin.

Yksi asia minkä takia olen nyt tässä rampannut lääkärissä pari viikkoa, niin on mun lämmöt mitkä on huidellut oletetusta oviksesta alkaen kokoajan yli 37. Tänään oli huiput, 37,4. En oo koskaan huomannut et ovis aiheuttais mulla noin huomattavaa lämmönnousuu, tosin en oo tarkotuksella mitannukkaan. Välillä on ollu heikompi olo (kuumeisempi) ja välillä reippaampi. Verikokeet, pissakokeet tietty kaikki normit... Oon ajatellu et liittyy atooppisen ihon oireiluun ja outoon rannenivelen kipuun, mut.... Mahdollistahan se on et johtuu tästäkin.
Eniten nyt pelkään sitä et mulla on joku vakavampi sairaus joka vahingoittaa sit mahdollista raskauttaki... Huome seuraavaks arvauskeskuksen lääkäri.

Eli jos joku sattuu lukeen kenellä olis näistä lämpöilyistä kokemusta niin kerro ihmeessä :o

Sekavis tunnelmis mennään täällä. En osaa iloita ainakaan vielä mutta ihanaahan se on, jos tästä valmista tulee ;) <3

Noniin...

Tissit ei oo enää niin kipeet kuin eilen, eli eiköhän se kp1 kolkuttele viimeistään huomenna. Pöh ;)
Tänään päivällä kun heräsin (yövuoroissa oon) vessaan, niin vatsassa jomotti niin että olin ihan varma et menkat alkaa just nyt. No, ei vielä... Uutta kuumeilupäivitystä tulossa vielä varmaan tuossa öiseen aikaan, nyt lähen viemään koiraa kynittäväks :)

Ja hei superkiva, olin saanu seuraakin jo tänne blogiin!! :)

Blogin aloitus

Elikkä... Tänä vuonna 27 vuotta mittarissa ja aika ajoin biologinen kello tikittää niin että pakko päästä purkamaan näitä mietteitä johonkin :)

Takana edellisen parisuhteen aikana tod. näk. tuulimunaraskaus tai varhainen keskenmeno v. 2011, oli sen verran kova koettelemus että kesti pitkään ennenkuin näitä ajatuksia uskalsi taas kaivella esiin.

Nyt oon aivan tuoreessa parisuhteessa ja ikionnellinen... Loppuelämän kumppani löytynyt, uskon niin <3 Molemmat ollaan perhekeskeisiä ja halutaan joskus lapsia...

Mikäli luonto tekee tehtävänsä, "joskus" saattaa olla hyvinkin pian... Hormonaalista ehkäisyä en suostu käyttämään... siitä kokemusta aiemmin, eikä sovi mulle ollenkaan :D Alkuun laskin oviksen ajankohtaa ja ehkäistiin "luomusti" mutta nyt hupsis parina kuukautena hiukan unohtunut.

Tänään kp29, ja normikierto mulla 29-30 päivää, välillä 31kin... Salaa toivon et kp 1 ei tällä kertaa tuliskaan, mut tunne on se että tässä kuussa ei ole tapahtunut mitään.

Mikäli tilanne jatkuu tällaisena, (tuleejosontullakseen) niin tämä blogi saa toimia tunteiden/tuntemusten/haaveiden purkajana ja toivottavasti saan vertaistukea niinsanotusti tänne myös hieman :) Jotenkin aina olen ajatellut että mä en voi lapsia saada, mutta silti sitä toki toivoo.
Luen mielellään varsinkin odotuksen odotus -blogeja, sekä lapsettomuusblogeja on tullut seurattua.

Itsestäni hiukan vielä... Olen koiraihminen ja mukana matkassa maailman kiltein cockerspanieli <3 Rakastan salilla puurtamista, jota olenkin harrastanut jo ennen kuin siitä tuli nykyisenkaltainen muotivillitys :) Lisäksi toki koiran kanssa tehdään pitkiä metsälenkkejä. Tykkään kauneuteen ja muotiin liittyvistä jutuista, mutta enemmän tulee vietettyä aikaa koti-, sali- ja lenkkikuteissa kuin edustusvaatteissa :) Sisustamisesta tykkään myös, mutta yleensä se kodinhoito on sitä yleisen kaaoksen järjestelyä... Yhteistä pesää ollaan tämän kesän aikana tehty ja vielä on omaisuudet hiukan hujanhajan...

Tervetuloa lukemaan :)