Meistä ja raskaudesta :)

Kuten tätä blogia perustaessa kirjoitin, olen vauvakuumetta potenut tässä viime aikoina taas, ja salaa toivonut että raskaus alkaisi, vaikka sellaista ei ole miehen kanssa suunniteltukaan. Minulla vauvakuumeilu liittyy vahvasti elämäntilanteeseen, eli jos koen että olen turvallisessa parisuhteessa, niin biologinen kello alkaa tikittämään. Kun taas esim edellisessä suhteessa alkoi tulla ongelmia, vauvakuumeilut katosi täysin pitkäksi aikaa ja joskus mietinkin, ettei niin välttämättä haittaisi jos en saisi lapsia koskaan. Kyllä se mieli niin vaan muuttuu... Oman kehon ihannoiminen ja muokkaaminen, sekä voimailuun liittyvät tavoitteet siirtyy taka-alalle kun alkaa miettimään taas tosissaan perheen perustamista ja tulevaisuutta sen kautta.

Ensin vähän taustaa, miten näin pääsi käymään, kun en nyt muista mitä ekaan postaukseen mahdoin kirjoittaa...
Tutustuttiin miehen kanssa vasta todella vähän aikaa sitten... Moni onkin kauhulla sivusta katsonut, miten ekasta reffaamisesta lähtien ollaan vietetty kaikki vapaa-aika yhdessä ja muutettu saman katon alle. Mun edellinen vakava suhde oli päättynyt puoli vuotta sitten ja olin siinä välissä ehtinyt yhden työkaverinkin kanssa pari kuukautta seurustelemaan (tämä suhde oli täysi katastrofi, onneksi loppui). Mieheni otti muhun yhteyttä kun samoilla kylillä asutaan, oli muhun salilla silmänsä iskenyt :) Minäkin olin häntä vähän salaa kuolannut :D Mutta en tiennyt että hänenkin pitkä parisuhde oli loppunut samoihin aikoihin kuin meillä.
Heti alusta alkaen hän oli turvallinen ja kotoisa ihminen, sellainen että kun sinne kainaloon lopulta ujostelujen jälkeen pääsi, niin tuntui kuin olisi kotiin tullut. Molemmista tuntui samalta. Alussa oli vähän ongelma kun ollaan molemmat tuollaisessa tilanteessa aika ujoja ja mieheni oli alussa tosi hiljainen mun kanssa, tuntui että joutui itse rikkomaan jäätä ja keksimään juttua. Se ei kuitenkaan multakaan tule ihan luonnostaan.  Onneksi vähitellen hän avautui ja oli oma itsensä :)
Kummastakin meistä tuntui alusta, ihan ekoista päivistä saakka, että tää on tässä. Mitään ei tarvitse enää hakea, eikä ole tarvinnut sen jälkeen. Olen saanut hänen perheensä kautta kokonaisen uuden perheen itsekin, mikä on aivan ihanaa <3
Ollaan myös todella samanlaisia ihmisiä. Tää on mun mielestä tosi hyvä, koska edellisessä suhteessa toinen osapuoli jäi mun vahvan luonteeni jalkoihin. Me pistetään kumpikin tarpeen tullen kova kovaa vastaan ;)

Muutin mieheni tykö jo alle kuukauden jälkeen :D Muutto tapahtui oikeastaan olosuhteiden pakosta kun uuteen vuokrakämppääni tuli vesivahinko. Oli vain luonnollista majoittua hänen luo ensin, mutta ei sen ollut ainakaan mun päässäni tarkoitus olla heti pysyvää. Niin se vaan kuitenkin loksahti arki paikoilleen ja jäin. Ei tarvinnut muuttaa tohon viereiseen isompaan kaupunkiin täältä sittenkään :) Vieläkin olen kiitollinen että rakkaani oli niin avarakatseinen ja luottavainen, että otti mut ja koirani luokseen asumaan, ei edes asiaa miettinyt yhtään.

Noniin, sittenpä päästäänkin tähän raskaus-aiheeseen. Itse olen elämässäni e-pillereitä käyttänyt ehkä 2kk, ja tämän kokemuksen perusteella vannon, että hormonaalista ehkäisyä - ei koskaan enää. Olisin sitten varmaan vaikka onnellisempi kymmenen lapsen äitinä kuin hormoonihirviönä. En edes missään määrin harkitse asiaa. Joku mies jos käyttää hormooneja ns. laittomina lisäravinteina niin sitä pidetään hirveänä ja vaarallisena asiana. Naiset sitten taas syytävät kehonsa täyteen sinne kuulumattomia hormooneja ja lääkäreiden mielestä se on jopa suositeltavaa. Kaikista terveysriskeistä huolimatta!!! Sori, saarna.
Jeps, ja mieheni sitten ei tykkää tästä kumin käytöstä erityisemmin, kuten en kyllä minäkään. Mulla on tosi säännöllinen kuukautiskierto, ja tarkoitus oli ehkäistä ihan luomusti keskeytetyllä, aina kriittisinä aikoina. Molemmat kyllä siis alusta alkaen tiedettiin miten tässä saattaa käydä, ja olin kyllä painottanut että jos raskaaksi tulisin, niin ikimaailmassa en voisi aborttia ajatellakkaan. Mutta vähän sillä ajatuksella mentiin, että sitten vaan eletään tilanteen mukaan :) No, parin kuukauden jälkeen jo asia vähän kuin unohtui ja sille raskaaksitulemis asialle lähinnä hihiteltiin. Kumpikin tais sitä tosiaan salaa toivoa. Joten kun positiivisen testin tein, niin kumpikin oli ensi järkytyksen jälkeen asiasta iloinen ja toivoi, että varhaisultrassa olisi kaikki pienellä hyvin. Kuten sitten tähän asti ollutkin :)

Kyllä nämä raskaushormoonit silti saa mielen horjumaan vähän väliä. Mieheni on tämänhetkisessä työssään aina maanantai aamusta torstai iltaan toisessa kaupungissa, joka luo suhteelle paaaaljon paineita. Välillä on niin yksinäinen ja suorastaan masentunut olo viikolla. Mietin, että miten tällaisena hajamielisenä, huolettomana luonteena pärjään vauvan kanssa kotona ilman kaaosta. Pelkään, etten saa kotia pidettyä siistinä. Pelkään, että vauva valvottaa niin että olen hermorauniona. Pelkään, että en osaakkaan rakastaa ja hoitaa lastani. En ole nimittäin vauvojen kanssa oikein ollut tekemisissä, lasten kanssa muuten kyllä paljon. Pelkään sitäkin, että olen liian itsekäs ihminen elääkseni toisen olennon tarpeiden mukaan. Vapauden menetystä.
Pelot tuntuvat kurjilta ja syyllistän itseäni niistä. Minunhan pitäisi iloita tästä raskaudesta ja rakastaa tätä pientä elämän alkua sisälläni. Raskaus vain tuntuu, varmaan tuon parin vuoden takaisen keskenmenon takia vieläkin niin epätodelliselta ajatukselta... En uskalla rakastaa häntä vielä, kun pelkään sitäkin että hänet kuitenkin menetän :(

Vaikka sydämessä tiedän, että rakastan minä. Mieheni ei aiheesta vieläkään paljon osaa puhua, mutta tiedän että rakastaa hänkin. Tätä ihmettä, jota ei vielä millään osaa käsittää. Vaikka välillä ajatus käy mielessäni, että olenko minä valmis... Ollaanko me valmiita... Jos tämä kesken menisi, surisin kovasti. Pettyisin.

Tänään (kello on neljä aamuyöstä kun tätä yövuorossa kirjoitan) on jännittävä päivä. Mulla on eka neuvola. Pyydän, että ihan alkuun voitaisiin ultrata, onko pienellä siellä vielä kaikki hyvin. Nyt on kriittinen yhdeksäs viikko ohi, ja siksi niin kovin jännitän onko hän viikosta selvinnyt. (Viikolla yhdeksän tapahtuu jostain syystä paljon keskenmenoja.)
Tänään on siis viikkoja jo 9+2, ja aika on mennyt hirveän nopeasti! Enää muutama viikko, niin uskallan jo iloita! <3

Taas ihmettelen, jos joku tämänkin romaanin jaksaa lukea :D Mutta tämä kirjoittaminen on mulle itselle terapeuttista, kun pää on tässä elämäntilanteessa ihan sekaisin. Vähän saa laitettua nuppia järjestykseen tätä kautta :)